Olen tässä joka viikko istunut bussissa, kerrallaan tuollaiset 8 tuntia viikossa. Siinä ehtii ajatella monenlaista, jos kohta lukeakin monenlaista. Samalla maiseman edetessä ja lipuessa, ihmisten puheensorinaa kuunnellessa etenevät myös tarinat. Niistä kutoutuu yhdessä jotakin, joka on enemmän kuin pelkkä tarina. Elämys vie mukanaan.
Kaikista luetuista olen alkanut erityisesti seurata, miten lasta ja lapsuutta kuvataan kirjallisuudessa. Muistan hyvin, miltä tuntui lukea Toivo Pekkasen kirjoja. Hän sai niin lapset kuin lapsuuden kuvauksen elämään miltei lukijan silmissä ja korvissa.
Toivo Pekkasen isä muuten oli kivityömies Taneli Pekkanen ja äiti Iita Kärpänen. Lapsia perheessä oli kuusi, eikä aina ollut varaa kunnon ruokaan, hyvään yösijaankaan. Kuitenkin Pekkanen muisteli jälkeenpäin aikuisiässä lapsuuttaan hyvällä. Pekkasen teksteissä lapsuuteen ei rakenneta erityistä hohdetta, vaan hän kuvaa lapset inhimillisinä, todentuntuisina.
Ja lukijalle jää hyvä tunnelma, kirjan suljettuaan tuntee saaneensa kokea jotain ainutkertaista.
Vastaava olo minulle tuli lukiessani ensimmäistä kertaa Tarja Leinosen tarinaa Auringon tytöstä. Lapset eivät ole erityisen tarmokkaita, kilttejä tai pahoja, vaikka hahmoja olikin tyylitelty hieman. Henkilöt olivat muuttuvia, heitä ei voinut lokeroida - he olivat lopussa toisenlaisia kuin alussa. Ja lapselle vaikeat asiat, kuten vaikka eläminen erossa vanhemmista tuli käsiteltyä ilman suurta alleviivausta.
Pekkasen tarinoissa aikuiset ovat paikalla, jos heitä ei sido työ tai puutteen pakottama tilanne. Aikuisten ja lasten välillä on side, mutta samalla lasten maailma pysyy aina hieman erillään aikuisten maailmasta. - Niin Leinosellakin. Vanhemmat ovat kuin aurinko, elämän lämmittävä voima, josta elämänhalua ja rakkautta saa. Mutta lasten maailma on lasten maailma. Lasten tapa ratkaista asioita on erilainen kuin aikuisten tavat.
Jotain yhteistä elämänvoimaa näissä lapsuudenkuvauksissa on. Siksi koetin miettiä, olisiko näissä jotain yhteistä...
Ehkä yhteistä oli minua eniten kiehtonut lasten elämän seuraaminen arkisessa ja tutuimmassa ympäristössä. Leinosella miljöö on modernisti lähiö, Riikilällä työläisperhe, Pekkasella myös piha ja koti. Väinö Riikilä (Pertsa ja Kilu -kirjat), Toivo Pekkanen ja monet loistavan hyvät lapsia ja lapsuutta kuvanneet kirjailijat ovat ottaneet lähtökohdakseen mieluummin tavallisen perheen puitteet. Ilmankin on riittämiin koluttu (sinällään kiehtovia) kartanoita, linnanpihoja ja seikkailujen erämaita.
Vielä palaan ajatukseen, että lasten tapa ratkaista on erilainen kuin aikuisten tapa olisi. Lopulta löytyvän ratkaisun ei tarvitse olla täydellinen, eikä sen tarvitse onnistua ensimmäisellä kerralla ja sattumaltakin se voi löytyä.
Tällaisiin ajatuksiin päätyy bussissa istuessa ja tarinoihin syventyessä. Mikäs on syventyessä, kiitos hyville kirjoille ja - bussikuskeille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti